maanantai 7. toukokuuta 2012

Itku rauhoittaa


Olen herkkä itkemään. Joskus hävettää, kun kyyneleet vain tulvivat silmistä vaikka kuinka yritän pidätellä, nenä alkaa vuotamaan, silmät turpoavat ja naama muuttuu läikikkään punaiseksi. Ja kun joku uskaltautuu lohduttamaan, itku yltyy entisestään eikä sanoistakaan saa enää mitään selvää. Mutta kylläpä helpotti! 

Länsimaissa itkemistä pidetään edelleen poikkeuksellisen yksityisenä asiana. Raskaan pettymyksen tai surun jälkeen odotamme, että olemme yksin, ja vasta sitten annamme kyynelten tulla. Vastaavasti tunnemme olomme epämukavaksi emmekä tiedä mitä tehdä, kun joku itkee julkisesti.  Aikaisemmin kyyneleet ovat olleet julkisempia ja itku tavallisempaa. Alankomaalaisen historioitsijan Johan Huizingan mukaan esimerkiksi 1300-lukua voidaan pitää varsinaisena itkun vuosisatana, jolloin pienimpäänkin yllykkeeseen suhtauduttiin itkien ja vaikeroiden. Länsimaisen miehen "kuiva kausi" alkoi yhdysvaltalaisen historioitsijan Anthony Rotundon mukaan teollisen vallankumouksen myötä.  Miehet astuivat johtajien, yrittäjien ja talousmiesten rooleihin ja heiltä odotettiin tunteiden vahvaa kontrollointia.

Tunteet nostavat verenpainetta, kiihdyttävät sydämen sykettä ja saavat joskus jopa haukkomaan henkeä. Pulssin kiihtymistä ja muita tunteiden vaikutuksia säätelee sympaattinen hermosto, joka valmistaa ihmistä stressaavaan tilanteeseen, taisteluun tai pakoon. Sen vastavoimana toimii parasympaattinen hermosto, joka vastaavasti laukaisee jännityksen ja palauttaa elimistön lepotilaan. Kalifornian Berkeleyn yliopiston fysiologi James Gross tutkijaryhmineen selvitti vasta 1990-luvulla, että itkemistä kontrolloi juuri parasympaattinen hermosto ja että sieltä lähtevien hermoratojen katkeaminen estää itkemisen täysin. Grossin löytö viittaa siihen, että itkemällä keskushermosto yrittää palauttaa itsensä lepotilaan. Itku on myös merkki siitä, että elimistö on jo alkanut rauhoittua.

Nuorten Kriisipisteellä on varattu huoneisiin runsaasti nenäliinoja ja ne tulevat tarpeeseen. Hyvä niin, sillä itku voi olla myös merkki siitä, että ihminen haluaisi muuttaa tilannettaan. Kasvaessamme itkun merkitys muuttuu ja kytkeytyy osaksi tunnemaailmaa. Pieni vauva itkee kaivatessaan ruokaa tai äidin syliä. Aikuiset itkevät surressaan kadotettua rakkautta, läheisen menetystä, kokiessaan surua,  pettymystä tai vahvaa onnellisuuden tunnetta.  Sen sijaan tilanteessa, missä toivottomuuden tunne on äärimmäisen vahva, ei enää "tule kyyneliä". Syvästi masentuneet eivät itke.
-->

Katja Laamanen

4 kommenttia:

  1. Löysin tämän blogin juuri pari viikkoa sitten. Hienoa tekstiä, tärkeästä aiheesta olet kirjoittanut. Odotan aina innolla uutta kirjotitusta :)

    Aurinkoista kevättä teille! :)

    VastaaPoista
  2. Hei,

    suuri kiitos kannustavasta palautteesta! Mukava kuulla, että kirjoitukset kiinnostavat ja joku niitä ihan odottaakin. :) Tavoitteena on kirjoittaa joka viikko jostakin meille tärkeästä aiheesta. Ja niitä on paljon!

    Aurinkoista kevättä myös Sinulle!

    VastaaPoista
  3. Muuten hyvä kirjoitus, mutta masentuneet ja masennuksen ovat keskenään erilaisia. Osa syvästi masentuneista itkee, ja osa lievemmin masentuneista ei siihen kykene.

    VastaaPoista
  4. Hei,
    olet aivan oikeassa, että jokainen on yksilö ja oireet vaihtelevat yksilökohtaisesti. On kirjoittajan (siis minun) yksioikoisuutta niputtaa asioita yhteen. Itkuherkkyys vaihtelee samoin kuin esimerkiksi uni, ruoka tai päihteiden käyttö.
    Hyvää kesän jatkoa! :)

    VastaaPoista