maanantai 20. elokuuta 2012

Parisuhde on elämän yliopisto


Parisuhde on elämän yliopisto. Pääsykokeet voivat olla mittavat, onni ja autuus sisäänpääsystä ylitsevuotava, ponnistelujen määrä uuvuttava, onnistumiset riemastuttavia ja väsymys ajoittain näännyttävää. Opintovuosien kertymistä, vuosipäiviä, voi juhlistaa, vaikka valmiiksi ei tule koskaan. Jotkut droppaavat ja etsivät elämäänsä jotain muuta. Jotain uutta. Yksi asia on varma: mikään ei opeta itsestämme niin tehokkaasti kuin suhde toiseen ihmiseen.

Sigmund Freud on sanonut osuvasti: ”Emme ole koskaan niin haavoittuvia kuin rakastaessamme”.  Rakkaus toista ihmistä, puolisoa/seurustelukumppania, kohtaan luo aivan erityistä läheisyyttä kahden ihmisen välille. Parhaimmillaan läheisyys luo turvaa, hyvää oloa ja yhteenkuulumisen tunnetta. On sanottu, että hyvä parisuhde on kuin turvasatama, johon on hyvä palata elämän myrskyistä. Joskus tämä myrsky saapuu kuitenkin parisuhteeseen. Paatti keikkuu oikein kunnolla ja kyydistä putoaminen pelottaa. Mitä silloin tapahtuu? Onko aika erota?

Riitely on merkki siitä, että parin välinen yhteys on kadonnut. Seurauksena on usein hurjiakin valtataisteluita ja ivallisia riitoja. Se, miten rakas toinen on, unohtuu kokonaan. Kriisissä olevia pareja neuvotaan usein varaamaan aikaa suhteensa hoitamiseen ja keskustelemaan avoimesti. Hyviä ideoita, mutta ne ovat vain osa totuutta. Riita kertoo enemmän. Itkupotkuraivokiukkukohtaus on itse asiassa protestia sitä vastaan, että tunneyhteys parin välillä on kadonnut. Tämä ahdistaa molempia, mikä saa volyymitason suhteessa nousemaan. Tai vaihtoehtoisesti ollaan hiljaa ja pidetään mykkäkoulua. Kaiken taustalla piilee kysymykset siitä, voiko toiseen luottaa, onko hän saavutettavissa kun tarvitsen häntä, vastaako hän kun soitan, arvostaako hän, olenko tärkeä, tarvitseeko hän minua ja haluaako hän turvautua minuun? Kiukuttelu on kutsuhuuto puolisolle tunneyhteyden takaisin saamiseksi. Samalla yritämme voittaa voimallisia tunteita – vihaa, surua, loukkaantuneisuutta ja pelkoa.

Pelko toisen menettämisestä voi saada aikaan parisuhdepaniikin. Emme ole enää turvassa. Toiset selviytyvät pelosta helpommin. He tietävät, että kyseessä on vain ohimenevä jyrähdys ja luottavat, että asiat järjestyvät parhain päin. Pahimmillaan paniikki voi olla sietämätön tila, joka saa toimimaan muutamalla tavalla: Voi olla, että meistä tulee yhä vaativampia ja kiukkuisempia. Yritämme pakottaa puolison yhteyteen kanssamme. Tai sitten pakenemme hiljaisuuteen ja poissaoloon ja vääristyneesti suojelemme itseämme toisen kontaktilta. Näiden kahden toimintatavan viesti on kuitenkin sama: Huomaa minut! Nämä tavat ovat usein tiedostamattomia (ja pitkän matkaa mukana kulkeneita) ja pariskunnat käyttävät niitä toistuvasti, kumpikin omaansa. Samalla päädytään helposti negatiiviseen noidankehään. Usko ja toivo suhteen jatkumisesta alkaa hiipua. Voiko tilannetta pelastaa?

Hyvä alku on, että ymmärtää, mistä ristiriidoissa oikeastaan on kyse. Tausta-ajatushan on varsin kaunis: halu tulla rakastetuksi ja kaipuu toisen syliin. Tunneyhteyden katkeamisen voi oppia tunnistamaan. Itse olen oppinut kuulemaan sen pienenä "napsauksena". Usein olemme niin syvällä omissa ajatuksissamme ja kuvioissamme, ettemme osaa tunnistaa omia mörköjämme ja osaa siirtyä aaltopituudelle, jota vaaditaan toisen ihmisen kanssa. Puheen sävy saattaa olla vaativa pyytävän sijaan, mikä ruokkii enemmän etäisyyttä kuin sitä läheisyyttä, johon olemme pyrkimässä.

Omien tarpeiden tunnistaminen, hyväksyminen ja ääneen sanominen on sallittua ja kovin suositeltavaa. Niin on myös toisen kuunteleminen. Peiliin katsominen, itsensä havainnointi ja muutosten tekeminen omassa käyttäytymisessä ovat oppeja, joista on hyvä aloittaa. Kuinka monesti odotamme muutoksia toisen käyttäytymisessä ja osoitamme sormellamme: ”Tuossa se vika on, sinussa, korjaa se niin meistä tulee onnellisia”.  Onnen avaimet ovat kuitenkin omissa käsissämme.

Satu Lekola


Sue Johnson: Kunpa sinut tuntisin paremmin. Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti