Arkistin onnenpäivät

Viikonloppuna kyläilin ystäväni luona. Hän oli hankkinut jääkaappinsa oveen niitä pieniä magneetteja, irtosanoja, joista voi kasata hassuja lauseita. Innostuin runoilemaan vaikka mitä, mutta yksi ystäväni luoma sana pysäytti minut. Arkisti. Voisiko arkisti tarkoittaa arjen taiteilijaa? Tai arkielämän vapaustaistelijaa?  Sellaista tyyppiä, joka kokee päivänsä merkityksellisiksi, osaa iloita pienistä asioista ja on vapaa tekemään omanlaisiaan valintoja? Tämä löytö, uusi termi, putkahtelee uudelleen ja uudelleen mieleeni. Viimeksi tänään, kävellessäni kohti Kriisipistettä, mietin miten arkisti rakentaa päivänsä, viikkonsa ja koko elämänsä. Kuka häntä auttaa? Miten voi kokea onnen ja ilon hetkiä tiukkojen aikataulujen, stressin ja paineiden keskellä?

Menneellä viikolla vietettiin itsemurhien ehkäisypäivää. Osallistuin seminaariin, jossa pohdittiin sankoin joukoin keinoja vahvistaa nuorten hyvinvointia niin, ettei itsemurha olisi vaihtoehto pahan olon poistamiseksi. Kuin yhdestä suusta seminaarissa puhuttiin viisaita sanoja osallisuuden, yhteisöllisyyden, sosiaalisen pääoman, mielenterveystaitojen sekä tunne- ja vuorovaikutustaitojen puolesta. Todettiin, että jo yli 100 vuoden takaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalisten suhteiden merkitys fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta on kiistaton. Läheisten tuki nähdään stressipuskurina  elämän tiukoissa tilanteissa. 

Seminaari antoi vahvistusta myös omille pohdinnoille arkistin taidoista. Entinen huippu-urheilija, nykyinen näyttelijä Manuela Bosco totesi seminaarissa liikuttavasti, miten hän oli kriisien kautta oppinut tekemään päätöksiä elämässään rakkauden sekä intuition kautta ja voittanut pelon. Pelko ja häpeä ovatkin parivaljakko, joka saa voimaan pahoin. Jos arjen kaverina on häpeä, tuntee ihminen pelkoa epäonnistumisesta, tuntee itsensä  vähäpätöiseksi, arvottomaksi ja riittämättömäksi. Näillä tuntemuksilla on pitkät juuret, sillä häpeä opitaan jo lapsuudessa. Jokin yksittäinen tapahtuma, joka muistuttaa meitä esimerkiksi lapsuuden ikävästä sattumuksesta,  saattaa toimia ”häpeänappulana”, joka laukaisee voimakkaan negatiivisen tunteen, häpeän.  Se pyyhkäisee hetkessä pois kaiken ilon, onnellisuuden ja innostuneisuuden. Häpeä lamauttaa.

Yksi arkistin arvokkaimmista ajatuksista voisikin olla pyrkimys vapautua häpeän aiheuttamista kahleista. Tunnistamalla häpeän ja sen luonteen sekä omat ”häpeänappulansa” on jo hyvällä polulla kohti häpeän hallintaa. Hyviä apuvälineitä ovat kirjoittaminen, puhuminen ja huumori. 

Miten arjen taiteilija on yhteydessä itseensä ja muihin ihmisiin? Jos omanarvontunne on pohjalukemissa, saatamme kohdella itseämme julmasti. Nimitellä, syytellä ja ahdistella. Kun tätä jatkuu pitkään, uskomme lopulta vakaasti, että olemme täysiä luusereita. Arkisti puhuu itselleen kauniisti ja hellii itseään. Hän löytää itsestään vahvuuksia ja iloitsee onnistumisista. Kaikki kokevat ajoittain epäonnistumisia, jotka saattavat horjuttaa itsetuntoa hetkellisesti. Luottamus siihen, että asiat järjestyvät ja että tarvittaessa saa apua, helpottaa oloa silloin kun kokee vastoinkäymisiä. Auttaminen, avun saaminen ja yhdessäolo vahvistavat meitä ja luovat tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Elämämme hankalat asiat, suurimmatkin möröt, menettävät voimansa kun ne jakaa jonkun toisen kanssa. Luottamus siihen, että ystävä kuuntelee ja on läsnä, poistaa raskasta taakkaa harteilta. Kyky jakaa ja ottaa vastaan onkin yksi arkistin huipputaidoista. 

Viime viikolla autoin tuntematonta ulkomaalaista naista kantamaan kirpparilta ostamansa lipaston autoon. Hän oli hämmentynyt saamastaan avusta. Lopulta päädyimme vaihtamaan puhelinnumeroita ja hän lupasi lahjoittaa ostamansa lipaston minulle sitten kun muuttaa pois Suomesta. Tilanne huvitti meitä molempia, mutta ennen kaikkea tapahtuneesta tuli valtavan hyvä olo.

”Mikä suojaa itsemurhalta?” - seminaarissa Nuorisotutkimusseuran erikoistutkija Atte Oksanen puhui siitä, miten meidän yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme aiheuttaa myös kielteisiä reaktioita. Suomalaiset kuvittelevat, että aina on pärjättävä yksin. Apua ei osata antaa, eikä ottaa vastaan. Normaali arkinen vuorovaikutus ihmisten välillä on vähäistä.Tässä on varmasti vaihtelua maakunnittainkin, mutta jonkinlainen yksinäisyys aikaamme leimaa. Arkistin, arjen taiteilijan, maailmassa bussikuski odottaa hetken, että matkustaja ehtii kyytiin, ihminen hymyilee toiselle kassajonossa, naapuri lainaa foliota saunamakkaran paistamiseen, ystävä kysyy mitä kuuluu ja tuntematon juoksee perässäsi, kun kaulaliinasi on pudonnut kadulle. Ja sinä itse teet samoja pieniä tekoja. Niiden vaikutus voi lopulta olla arvaamattoman suuri.

Satu Lekola