tiistai 8. tammikuuta 2013

Oma kokemukseni Nuorten Kriisipisteestä


Itselläni oli ollut paniikkikohtauksia jo pari kuukautta, kunnes lääkärini ehdotti että ottaisin yhteyttä Nuorten Kriisipisteeseen. En tiennyt mitä olisin vastannut kohteliaasti takaisin. Päässäni pyöri monta ajatusta samaan aikaan, tulisiko minusta sellainen nuori jonka täytyy kertoa ongelmistaan tuiki tuntemattomalle ihmiselle? Ei varmasti.

Päätin yrittää päästä paniikkikohtauksistani itse eroon. Kohtauksia silti tuli, ja vielä useammin kuin ennen. Joskus ne olivat lieviä ja joskus todella voimakkaita. Sosiaalinen elämäni alkoi hiipumaan pois, kohtaukset varmistivat sen, etten uskaltanut enään poistua talostani minnekkään minne ei olisi aivan kuoleman pakko mennä. Tätä jatkui monta kuukautta.

Työharjoittelupaikalla tuttuni kehotti minua silti käymään Nuorten Kriisipisteellä. Ensin pudistelin päätäni ja mietin että miten joku puhuminen voisi auttaa? Halusin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Jos ei puhuminen auttaisi, eläisin kohtausten kanssa koko loppuelämäni.

Ensimmäinen keskustelun jälkeen tuntui rentouttavalta, tajusin että voisin saada ongelmiini apua, eikä minun tarvitsisi tapella niitä vastaan yksin. Parin keskustelukerran jälkeen huomasin kuinka vaivattomasti pystyin taas käyttämään metroa, kaupan kassoillakaan jonottaminen ei tuntunut niin kamalalta enään. Olen alkanut saamaan elämääni takaisin, pystyn taas käymään huolettomasti shoppailemassa ja syömässä.

Nuorten Kriisipisteelle meneminen on parasta mitä olen pitkiin aikoihin tehnyt. Olen saanut paniikkikohtaukseni kuriin, eikä minun tarvinut selviytyä tästä kaikestä yksin. Nyt pystyn taas tekemään niitä asioita joita olen aina halunut tehdä, eivätkä paniikkikohtaukset rajoita niitä enään.

Tyttö 16v.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti