maanantai 28. tammikuuta 2013

Terveiset sinne taivaaseen


Silloin joskus lapsena, kun suuttui todella kovasti vanhemmilleen jostain asiasta jota ei saanut kaupasta tai ei saanut tehdä, ajatteli tai sanoi ääneen "Toivon että kuolisit". Itse tahtoisin perua tuon lauseen kokonaan.

Äitini ja isäni olivat eronneet kun olin vain n. 5 vanha. Asuin siis äitini ja pikkuveljeni kanssa. Äiti on mennyt uudelleen naimisiin. Kävimme isän luona joka keskiviikko ja joka toinen viikonloppu. Loppujen lopuksi kävin isän luona joka viikonloppu. Hieman yli 2 vuotta sitten se tapahtui. Isäni kuoli. Itse olin täyttänyt sinä vuonna 18 vuotta ja pikkuveli on muutaman vuoden nuorempi.

Olin tullut juuri rankan päivän jälkeen ammattikoulusta ja istahdin koneen äären ja selasin facebookkia, kun äiti kutsuu minua alakerrasta. Menen hänen luokseen ja hän pyyää istumaan viereensä. Hän katsoo minua silmiin ja sanoo "Isäsi on kuollut". Aloin nauramaan aivan hirveästi, mutta sitten se nauru muuttui hysteeriseksi itkuksi. Pikkuveli tuli kotiin ja ihmetteli minua itkemässä sohvan nurkassa ja sitä outoa tunnetta, joka vallitsi ympärillä. Hänelle kerrottiin sama, kuin minulle hetki sitten. Kun näin miten hänen silmistään hävisi kaikki, kuinka hänen elämästään tuli arvotonta. Halasimme toisiamme, tuimme toisiamme, olimme yhdessä. Isä oli poissa.

Menimme isän talolle. Kaikki. Siellä oli äitini sisko, joka on minulle todella rakas täti. Serkkuni, joka on ollut paras ystäväni koko elämäni ajan. Hautaustomistosta saapui kaksi miestä hakemaan isää. Isä makasi paareilla valkoisen kankaan alla. Näin vain sen, kun hänet kannettiin ulos talosta. Serkkuni piti kädestäni kiinni. Pikkuveljeni meinasi pyörtyä. Tärkein muisto siitä hetkestä oli se, kuinka kovaa tuuli ennenkuin saavuimme talolle ja kun isä vietiin pois tuli aivan tyyntä. Edes linnut eivät laulaneet, kaikki oli hiljaa. Isä vietiin, muisto jäi. Olisin tietysti saanut nähdä isäni, jos vain olisin tahtonut, mutta en tahtonut, halusin säilyttää isän muiston juuri sellaisena kuin sen muistan.

Kaikki oli niin sekaisin. Elin koko aika pienen sumun peitossa ja mietin mitä ihmettä on tapahtunut. Järjestimme isälle todella ihanat hautajaiset. Siellä oli läheiset ihmiset vierellä. Hautajaisista en muista pahemmin mitään, koska itkin niin paljon. Se oli elämäni pahin ja onnettomin hetki. Hautajaisten jälkeen käytiin päivittäin haudalla ja pidimme siellä kynttilän aina palamassa. Isä oli tärkeä osa elämää ja on edelleen. Hän ilmestyy välillä öisin sängyn viereen kertomaan kuulumisistaan. Se on oma salaisuuteni. Isä välittää minusta ja pikkuveljestäni aivan kuten ennenkin. Vielä välillä mietin miksi isi ei ole soittanut ja kysellyt kuulumisia, mutta sitten muistan kuinka asiat ovat. Kaipuu on suunnaton ja ikävä lohduton.

Älä koskaan toivo kenenkään kuolemaa. Kenen tahansa kuolema satuttaa hänen lähimmäistään. Muista kertoa tärkeille ihmisille, että rakastat heitä.

Aurinkoinen 20v.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti