torstai 21. maaliskuuta 2013

Yksin pärjäämisen kulttuuri


Ala-asteella kaikista viileimmillä tyypeillä oli sellaiset muoviset kierreavainnauhat, jotka venyivät pitkiksi ja palautuivat takaisin. Neonväriset kierreavainnauhat olivat siisteintä, mitä ”avainkaulalapset” tiesivät. Ajan hengen mukaisesti itsenäiset ja omatoimiset ”avainkaulalapset” olivat puolestaan vanhempien ylpeyden aihe. 80-luvun alussa ei turhaan hyysätty lasten kanssa, koulun iltapäiväkerhoista ei oltu kuultukaan. Pienet koululaiset viettivät lyhyiden koulupäivien jälkeen aikaansa kukin tavallaan ja odottivat vanhempiaan palaaviksi töistä kotiin. Minä muistan ensimmäisiltä kouluvuosilta välähdyksenomaisia hetkiä, kun vahtasin olohuoneen ikkunasta äidin työstäpaluuta. Muistan myös epätoivoon liittyvän kouristuksenomaisen tunteen, kun olin varma, ettei se äiti tule ikinä kotiin. Ekaluokkalaisen ajantaju ei ole vielä kovin realistinen ja lapselta puuttuu sisäinen kyky säädellä turvallisuuden tunnetta ilman läsnäolevan aikuisen tukea. Opin kuitenkin varhain, että minun pitää pärjätä – yksin. 


Suomalaista yksin pärjäämisen kulttuuria selitetään pohjolan karuilla elinolosuhteilla (kts. Cacciatore 2011). Elämä näillä leveysasteilla on ollut kamppailua luonnon ja naapurivaltioiden kanssa. Selviytymiskamppailu on luonut kasvatuskulttuurin, jossa ihannoidaan kovaa työtä ja yksin pärjäämistä. Lapset on opetettu jo varhain tukahduttamaan läheisyyden ja tuen saamisen tarpeita (vrt.välttelevä kiintymyssuhde ). Kamppailu henkiinjäämisestä karuissa luonnonoloissa on helpottunut, mutta kasvatuskulttuuri ei ole muuttunut samaa tahtia. Syy muutoksen hitauteen on siinä, että vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin samalla tavalla kuin hänen omat vanhempansa ovat aikoinaan reagoineet. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän (2011, 24) mukaan aivojen syviin osiin varastoituneet varhaiset kokemusmuistot tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja synnyttävät tunnekielen, jolla ymmärretään ja vastataan vauvan sekä lapsen kasvun tuomiin haasteisiin. Toisin sanoen suomalainen tunnekieli kantaa edelleen karujen ja kovien elinolosuhteiden muovaamia sävyjä. 


Itsenäisen lapsen ihanne sisältää paradoksin, koska aito itsenäisyys kehittyy riittävän pitkän hoivan ja riippuvuuden kautta. Mäkelän (2011, 26) mukaan todellinen itsevarmuus kasvaa selviämisen ja avunsaamisen kokemusten tasapainosta. Lapsi saattaa ulospäin näyttää pärjäävältä ja itsenäiseltä, mutta todellisuudessa lapsen korostuneessa itsenäisyydessä on kysymys mukautumisesta aikuisen toiveeseen. Mukautuvan käyttäytymisen vuoksi lapsi joutuu sivuuttamaan tuen tarpeitaan. Tämä kehitys saattaa johtaa siihen, että lopulta lapsi menettää kosketuksen siihen osaan itseä, joka tarvitsee aikuisen tukea. Lopulta lapsen tarpeet muuttuvat näkymättömiksi sekä lapselle itselleen että vanhemmalle. Miten paljon varhaisen itsenäisyyden vaatimus kapeuttaa lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta? Onko varhainen itsenäistyminen yksi selitys yksinäisyyden kokemukselle?


Aika kului ja ”avainkaulalapset” kasvoivat aikuisiksi, minä ikäpolveni mukana. Tajusin melko nopeasti äidiksi tulemisen jälkeen, että yksin pärjäämisen strategia ei enää ollut kovin toimiva. Vanhemmuus on siinä määrin haastava laji, että kaikki mahdollinen apu ja tuki on enemmän kuin tervetullutta. Yksin pärjäämisen vaatimus on silti tiukasti istutettu minuun, vaikka tajuan selkeästi, että läheisten kanssa jaettu vanhemmuus on hyväksi kaikille. Myönnän joka kerta apua pyytäessäni, että joudun astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Jatkan edelleen avun pyytämisen harjoittelua ja samaan hengenvetoon haaveilen ”Yhden lapsi on kaikkien” tyyppisestä kasvatuskulttuurista, jota Samson Aba Tanke kuvaili Metro–lehden lukijan kolumnissa 18.3.2013. Tanke kirjoitti, miten Kamerunissa vanhemmille, sisaruksille sekä muille sukulaisille ja jopa koko naapurustolle löytyvät omat roolinsa ja vastuunsa lasten kasvatuksessa. Ihana ajatus, että kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.


Heidi Rouhiainen


Lähteet: 

Raisa Cacciatore 2011: Perheestä se alkaa

Jukka Mäkelä 2011: Miksi lasten elämää hallitsee yksin pärjäämisen pakko? Teoksessa Kymmenen kysymystä kasvatuksesta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti