keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Onnea etsimässä



Onnellisuuteen liittyy useita myyttejä.  Yksi tällainen on ”Onnellisuus täytyy löytää ” ja toinen ”Onnellisuus saavutetaan olosuhteita muuttamalla”. Onnea on etsitty sateenkaaren päästä. Se on saapunut valkoisella ratsulla kun prinssi on löytänyt prinsessansa:  ”Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka”. Aristoteles sanoi onnellisuuden olevan elämän päämäärä, joka saavutetaan pyrkimällä hyvään. 

 Etsimme. Saavutamme. Löydämme. Pyrimme. Vielä se ei ole tässä.

Lähdin kuukausi sitten matkalle Kuubaan. Olin odottanut reissua pitkään ja ajatus tauosta keskellä kiireistä kevättä tuntui ihanalta. Olin pohtinut ja tutkaillut kevään aikana onnellisuutta, eritoten Kriisipisteen Voimahetkiä! ryhmässä, ja etsinyt vastausta iänikuiseen kysymykseen onnen lähteestä. Tarkoitus oli lähteä lomalle, mutta huomasin pian olevani opintomatkalla. 

Vaikka olosuhteilla , ”elämänraameilla”, on suuri merkitys, ne määräävät vain murto-osan (10%) onnellisuudesta.  On kovin inhimillistä heittää lausahduksia kuten: -Sitten kun laihdun kymmenen kiloa, olen tyytyväisempi itseeni!, -Kun tämä remontti on valmis, pääsemme vihdoin elämään sitä elämää mitä haluamme!, -Sitten kun saan opiskelupaikan yliopistosta, olen saavuttanut jotakin!, -Kunhan löydän elämäni rakkauden, olen varmasti onnellisempi!  Kyllä onni saattaa näyttäytyä hetken kun jotakin on saavutettu, löydetty, tavoitettu. Usein näillä saavutuksilla on kuitenkin tapana laimeta, unohtua tai muuttua itsestäänselvyyksiksi, ellei niitä tietoisesti vaalita. Välillä on helpompaa peruuttaa ajassa ja kokea tyytyväisyyttä jo menneistä hetkistä, vaikka juuri silloin ei tuntunutkaan erityisen hienolta. Hetkeä ei vain huomattu tai osattu arvostaa.   

Istuin katukivetyksellä kuubalaisessa  kaupungissa, jossa aika oli pysähtynyt 1800- luvun loppuun. Ilma oli niin kuumaa, että auringolta suojaava olkihattu tuntui päässäni enemmänkin hiostavalta villapipolta. Ilmassa tuoksui ruoka, sikari ja hevosen lanta. Tarkkailin ihmisiä, jotka liikkuivat hevosilla, polkupyörillä tai vanhoilla Ladoilla pitkin kivisiä katuja. He pysähtyivät juttelemaan naapureiden ja muiden tuttujensa kanssa. Joka hetki jossakin soi musiikki. Sillä hetkellä en nähnyt suuria monumentteja, ostanut matkamuistoja tai tehnyt muutenkaan mitään ihmeellistä tai etsinyt mitään. Siinä se oli, juuri siinä hetkessä: onni. Siihen hetkeen liittyi pysähtyminen, kiireettömyys ja valtava määrä kiitollisuutta. Ja samalla havainto siitä, miten kaunista elämä voi olla. Liikutuksen vallassa yritin sepustaa vieressä istuvalle ystävälleni mitä päässäni liikkui. Tunnetta lisäsi se, että oli ystävä, jolle jakaa.
 
Onnen salaisuuden on sanottu piilevän omissa ajatuksissamme ja teoissamme. Avain onneen on siis jo olemassa, mutta miten sitä voisi käyttää? Tässä tarvitsemme hieman tavoitteita ja haasteita. Onnellisuus kun ei ole pysyvä mukava olotila vaan onnellinenkin ihminen kokee surua, vihaa, pettymyksiä ja turhautumista. Kyse on siitä, millaisilla keinoilla ikävistä asioista selviytyy. Onni ei tule odottamalla vaan tekemällä: tavoittelemalla syvempää ymmärtämystä, ottamalla vastaan uusia haasteita ja opettelemalla hallitsemaan omia ajatuksia ja tunteita sekä pyytämällä tarvittaessa apua.  Toiminta vaatii usein ponnistelua, eikä se aina ole mukavaa tai tuota välitöntä mielihyvää. 

Kuuba oli vain esimerkki. Ei tarvitse matkustaa kaukaiselle saarelle oppiakseen jotakin onnesta. Itselleni matka osui kohtaan, jolloin oli hyvä hetki pysähtyä tarkastelemaan itseä ja maailmanmenoa. Sama voi tapahtua vaikkapa Hakaniemen torilla.

Satu Lekola

Sonia Lyubomirsky: Kuinka onnelliseksi? Uusi tieteellinen lähestymistapa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti