perjantai 23. elokuuta 2013

Elämämme tarinat



Kävin tällä viikolla kuuntelemassa Etelän Sylissä (Etelä-Suomen syömishäiriöperheet ry.) Henriika Maikun luentoa menetettyjen mahdollisuuksien suremisesta ja uuden ajattelun mahdollistumisesta. Jäin pohtimaan sekä useiden tapaamieni nuorten tilanteita että oman elämäni hetkiä, sellaisia, joissa jää jotenkin jumiin. Kun Henriika jutteli elämäntarinoiden merkityksestä ja siitä kivusta, jota ne voivat aiheuttaa, pysähdyin. Huomasin, kuinka suuri merkitys näillä tarinoilla voikaan olla. Hyvässä ja pahassa.

Tarinat, joita itsestämme, läheisistämme ja koko elämästämme kerromme, ovat sekä yksityisiä että julkisia. Saatamme toistuvasti kertoa tarinaa päämme sisällä tai sitten jakaa sitä vaikkapa ystävillemme. Näissä tarinoissa on kaksi puolta: ne voivat olla rajoittavia tai kannattelevia. Rajoittavat estävät meitä kulkemaan eteenpäin, tarttumasta uusiin tilaisuuksiin ja haasteisiin; jollakin tapaa siis jarruttavat meitä. Estävät voimasta hyvin. Voimme tuntea sisäistä kipua ja ahdistustakin. Kannattelevat tarinat puolestaan vahvistavat. Ne tukevat itsetuntoamme, luovat toivoa tulevaan ja kantavat meitä kohti tulevaa. Kannatteleva tarina voi olla esimerkiksi selviytymistarina: ”Selvisin, vaikka hetken jo luulin, että tästä ei enää nousta…”.

Olin aina seiskan oppilas liikunnassa. En siis erityisen lahjakas, tai niin ainakin uskon. Vuosien varrella olin ”kirjoittanut” mielessäni tarinaa siitä, miten olin oikeastaan aika kömpelö, kankea ja hidas. Kylmä hiki nousi otsalleni, jos joskus piti osallistua johonkin urheilulliseen tapahtumaan. Koin, etten osaa tai pärjää ja kaikki ovat kuitenkin parempia kuin minä. Kunnes aloin kolmikymppisenä tanssia. Tarina alkoi muuttua. Uusi tarina kertoo, miten alkujännityksestä huolimatta menin, opin askeleet (hitaasti, mutta varmasti), kehityin ja nautin. Rajoittava tarina muuttui kannattelevaksi.

Tarinat voivat rajoittaa useissa tilanteissa: perheessä, parisuhteessa ja muissa ihmissuhteissa sekä opinnoissa ja työssä. Kun tarinat jäävät vellomaan ajatuksiin, on todellisuutta vaikea tavoittaa. Onkin hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä tarinoilla on sanottavaa. Kiinnostuneisuus sanomasta on avain vellomisen loppumiseen. Itseltä voi kysyä: Miten tämä tarina auttaa minua? Kannatteleeko tämä? Ketä syytän tässä tarinassani ja mistä? Mitä tunteita minussa herää? Uusien kannattelevien tarinoiden luominen ei ole helppoa, mutta se voi auttaa itseä ja muita. Ja kun onnistuu, tulee siitä voittajaolo!


Satu Lekola


Henriika Maikun luento:  Menetettyjen mahdollisuuksien suremisesta uuteen ajatteluun. Etelän Syli. 20.8. 2013

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti