perjantai 13. syyskuuta 2013

Itselleni vaikeinta oli totuuden sanominen


Oli aurinkoinen päivä, kesäloma koulusta. Seisoin metroasemalla ja vedin syvään henkeä. Kävelin Nuorten Kriisipisteen ovelle ja nostin hitaasti empien sormeni summerille ja mietin hetken. Ajattelin: "nyt tai ei koskaan" ja painoin summeria.

Nyt lähes kaksi vuotta myöhemmin, kävelen Nuorten Kriisipisteen ohi ja pysähdyn hetkeksi ajattelemaan. Muistoihini tulee ne kaikki ikävät muistot joita olen parin viimeisen vuoden aikana joutunut läpikäymään. Kuitenkin samalla olen ylpeä menneisyydestäni, siitä miten pystyin nostamaan elämäni takaisin jaloilleen. Olin lähes unohtanut kuinka vaikeaa minulla oli. Jokainen kerta kun huomasin tapaamiseni olevan seuraavana päivänä, piti minun vetää syvään henkeä ja kerätä itseni. Muistutin päivittäin itseäni siitä, että kyllä kaikki helpottaa aikanaan, se vain vie aikaa. Ylpeyden tunne joka täytti minut kun ajattelin mistä olin selvinnyt, oli upea, en uskonut että voin seistä vain pari vuotta myöhemmin näin vakaasti omilla jaloillani ja nauttia elämästäni.

Hain Kriisipisteestä apua yksinäisyyteeni ja siitä johtuneeseen pahaan oloon sisälläni. Kävin säännöllisin ajoin keskustelemassa luottamuksellisia keskusteluja. Pikkuhiljaa alkoi tuntua elämä helpommalta ja päätin pärjätä itsekseni. 

Tilanteeni ei onneksi ollut niin paha etten olisi halunnut nousta sängystä vaan pystyin jatkamaan elämääni normaaliin malliin, ulkopuolisilta huomaamatta sisäisestiä kärsien. Päivät kuluivat, viikot menivät eteenpäin ja oli hyviä ja huonoja hetkiä. Sillä hetkellä kun yöunet jäivät välistät isoja huolia murehtien, tuntui tuska loputtomalta. Kaikesta kuitenkin selvisin.

Taistelut joka päiväisessä elämässä, roolin pitäminen yllä veivät voimiani. En halunnut tehdä itsestäni numeroa joten ajattelin, että selviän elämästä mutkattomammin jos esitän että kaikki on hyvin jolloin minun ei tarvinnut selittää tilannettani kellekkään. Vaikeaa oli, muttei mahdotonta. Itselleni  vaikeinta oli totuuden sanominen: "Olen yksinäinen, minulla on paha olla, en enää kestä." En halunnut myöntää asiaa ja näin jälkeen päin olen ylpeä itsestäni kun uskalsin lopulta, pitkän pitkän harkinnan jälkeen hankkia itselleni apua.

Kerroin omasta tilanteestani vain muutamalle ystävälleni, ja he olivat koko prosessin ajan selustallani, raivasin tieni yksin tähän päivään, mutta minulla oli tärkeä tuki takanani jos meinasin luovuttaa. En edes itse tiedä mitä lopulta tapahtui, asiat vain loksahtivat kohdalleen. Näin jälkikäteen ajateltuna opin elämään hetkessä, nauttimaan siitä mitä minulla oli ja murehtimaan vähemmän. Päivä päivältä vahvistuin ja lopulta tunsin itseni muuttuneen. 

Viime kevät on ollut minulle elämäni uskomattomin: olen saavuttanut uskomattomalta tuntuneita tavoitteita urheiluharrastuksessani. En pari vuotta sitten olisi edes pystynyt kuvittelemaan, että saavutan unelmiani näin nopeasti ja sitä ylpeyden tunnetta joka minut valtasi. Olen elänyt kiireisintä kevättäni koko elämäni aikana mutta silti onnellisinta. Käymäni prosessi ja menneisyyteni tekevät minut vieläkin ylpeämmäksi siitä mitä nyt olen.

En voi edes kiittää tarpeeksi Kriisipisteessä työskenteleviä henkilöitä! Kunnioitan heidän työtään ja nyt ymmärrän kuinka korvaamattomia he ovat. Vaikka itse olen käynyt läpi nuoruuteni vaikeat ajat niin en siihen olisi kuitenkaan pystynyt ilman ammattilaisen apua.

Kiitos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti