keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Arjen vapaaottelua

Olin viime viikolla seminaarissa joka käsitteli erilaisia tapoja puuttua nuorten koulupoissaoloihin.

Jyväskylässä on Lukkari-projekti, joka riittävän poissaolomäärän jälkeen on valmis tarjoamaan apua nuoren kouluun saamiseksi. Ensimmäisessä vaiheessa nuorelle soitetaan ja herätetään, kehotetaan pesemään hampaat, syömään aamiainen, pakkaamaan reppu ja lähtemään kouluun. Tarvittaessa aamun aikana siis soitetaan useita kertoja. Tätä tapahtuu viikon ajan jonka jälkeen nuorella on mahdollisuus yrittää itse kahden viikon ajan. Jos homma ei lähtenyt käyntiin, niin toisessa vaiheessa tullaan nuori herättämään ja saatellaan kouluun asti. Tarvittaessa kolmannessa vaiheessa mietitään yhdessä suurempia tukitoimia. Projektilla on kuulemma hyvät onnistumisprosentit. Älyttömän hieno juttu! 

Kuitenkin viikonlopuksi jäi jäytämään ajatus, eikö näiden pitäisi olla asioita mitä vanhempi hoitaa? Ketä tässä pitäisi tukea? Poikien kohdalle yleisin ongelma on, että he pelaavat yömyöhään tai aamuvarhaiseen eivätkä sitten jaksa herätä kouluun. Eikö vanhemmilla pitäisi olla kyky ja voima pelaamisen rajoittamiseen? 

Maanantaina googlailin asiaa enkä löytänyt projekteja nuoren  vanhemmuuden tukemiseksi. Väestöliitolla on nettisivu jonka kautta voi lähettää kysymyksiä ja lukea ohjeita, HelsinkiMission Nuorten Kriisipisteen päivystyspuhelimeen tulee paljon soittoja vanhemmilta, jotka eivät jaksa tai osaa. Hyviä juttuja nämäkin.

Asiaa pohdittuani tajusin myös, että neuvolan ja päiväkodin jälkeen vanhemman ammattilaiskontakti ja tuki on pitkälti vanhempainvartin varassa (siis 15minuuttia kerran vuodessa opettajan kanssa). Ammattilaisia ei kohdata luontevassa päivittäisessä kontaktissa, missä on helppo nostaa vaikeitakin asioita esille. Neuvolassa vielä ainakin minulta kysyttiin onko vanhemmuus hallinnassa tai onko minulla kysymyksiä joita haluaisin yhdessä pohtia tai jaksanko minä. Minulla on onneksi ystäviä jotka sitä kysyvät edelleen ja itse olen noheva myös soittamaan ammattilaiselle, jos joku asia pohdituttaa. On vaan saakutin vaikeaa myöntää, että aina ei osaa olla hyvä vanhempi, isä tai äiti ja pyytää apua. 

Leikittelin joskus ajatuksella, että laittaisin viikon ajan ylös jokaisen EI sanan jonka joudun vanhempana sanomaan. Ajatus oli kuitenkin liian masentava. Vanhempana oleminen on usein todella raskasta, et voi, et saa, EI EI EI ja EI. On sydäntä särkevää kieltää sitä anelevasilmäistä lasta tai tulisilmäistä kiroilevaa nuorta, joka niiiin kovasti haluaisi ja jolle tulee älyttömän huono mieli kiellon jälkeen. Nuoremmat purkavat sen usein itkemällä ja vähän vanhemmat mitä mielikuvituksellisimmilla sanakäänteillä, jotka harvoin ovat positiivisia ja usein sattuvat syvälle sydämeen. Vanhemmuus on arjen vapaaottelua jossa vastapuoli ei tunne sääntöjä. Lapset ja nuoret käyttävät kaikki mahdolliset keinot saadakseen oman tahtonsa läpi; itkut, potkut, lyönnit, anelut, kehumiset, syyllistämiset, loukkaamiset, valehtelut ja muut mitä salakavalimmat keinot. Se on kuitenkin laji joka vanhemman on pyrittävä voittamaan ainakin lähes joka kerta, jotta lapsella ja nuorella olisi turvallista kasvaa ja kehittyä. Se on pystyttävä tekemään, vaikka joskus pitäisi mennä itkusilmässä ja möykky rinnassa uneen oman pahan mielen vuoksi.

Muistan, että omassa nuoruudessani äitini juoksi harva se viikko koulun erilaisissa vanhempainilloissa missä eri ammattilaiset sparrasivat  vanhempia asettamaan rajoja. Sali oli täynnä kuulijoita. Kaikki kertoivat omasta osaamisalastaan, mutta kaikki myös rohkaisivat puuttumaan ja asettamaan rajoja. Näissä tilaisuuksissa oli myös mahdollisuus saada vertaistukea muilta vanhemmilta. Muistan äitini terhakkuuden asioiden hoitoon ja rajojen laittamiseen näiden iltojen jälkeen. Muistan myös oman huvittuneisuuteni joidenkin iltojen jälkeen, kun äiti tuli haistamaan hengitystä ulkoa tultua ja pyysi tyhjentämään taskut ja tarkisti sisällön.

Meillä oli tarkat kotiintuloajat ja muut säännöt. Luonnollisesti valitin tästä jos ei päivittäin niin ainakin viikoittain. Muistan myös vahvasti sen kerran, kun äiti vastasi minulle kysyessäni kotiintuloaikaa, että voin tulla silloin kun huvittaa. Olin todella ihmeissäni, mutta lähdin nopeasti ulos ennen kuin äiti peruisi. Tulin kotiin kuitenkin jo kaksi tuntia ennen normaalia kotiintuloaikaa ja kysyin, miksi hän ei halua minua kotiin? Oli turvallista kasvaa rajojen sisällä varsinkin kun olin tyyppiä, joka yritti kaikkia niitä rajoja rikkoa. Mihin nämä vanhempainillat ovat hävinneet?

Oma äitini on jättänyt minulle perinnöksi isoimmat saappaat mitä olen oman elämäni aikana pitänyt jalassa. Koitan niitä parhaani mukaan täyttää, usein myös epäonnistuen ja oppien. Monet ovat kuitenkin perineet liian pienet saappaat omilta vanhemmiltaan ja kaipaisivat apua oman vanhemmuuden ja itselle sopivien saappaiden löytämiseksi. Kuka taistelisi vanhempien yksinäisyyttä vastaan? 

Vanhemmat, olkoon voima kanssanne. 


Riikka Keskitalo
Äiti
Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori
HelsinkiMissio 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti